Tämän sivun teossa on käytetty tietolähteenä evokirjaa Jonathan Weiner: Darvinin linnut - uutta tietoa evoluutiosta
Galapagoksen saariryhmä sijaitsee päiväntasaajan tuntumassa noin tuhannen kilometrin päässä Etelä-Amerikan länsirannikosta. Saariryhmään kuuluu noin tusina melko kookasta saarta ja noin tusina pienempiä saaria. Saaret ovat merenpohjasta purkautuneiden tulivuorien huippuja. Eräs pieni saari on nimeltään Daphne Major. Maailman kuuluisimmat sirkkututkijat Peter ja Rosemary Grant ovat tutkineet Daphne Majorin sirkkuja yli 20 vuotta. Saari on asumaton, koska sieltä ei löydy ruokaa eikä juomavettä ihmisille. Musta laava kuumenee todella kuumaksi päivällä auringonpaisteessa, varjossakin on toisinaan yli 50 Celsius-astetta. Kuivina kausina kasvillisuus käy hyvin niukaksi, mutta sateen jälkeen vihreät lehdet ja kukat kuitenkin ilmestyvät muutamassa päivässä. Charles Darwin ei koskaan nähnyt Daphne Majoria.
Valitettavasti J. Weiner ei kirjassaan viitsi esitellä sirkkuja kunnolla,
mutta koko kirjan lukemalla voi kerätä seuraavan listan (suluissa olevat
nimet lisätty 24.3.2001):
1. Geospiza scandens, kaktussirkku
2. G. conirostris, isokaktussirkku
3. G. difficilis, vampyyrisirkku
4. G. magnitrostris, isomaasirkku
5. G. fortis, maasirkku
6. G. fuliginosa, pikkumaasirkku
7. Camarhynchus pallidus (tikkasirkku)
8. C. heliobates (mangrovesirkku)
9. C. psittacula (isopuusirkku)
10. C. pauper, puusirkku
11. C. parvulus (pikkupuusirkku)
12. C. crassirostris (kasvissirkku)
13. Certhidea olivacea, kerttusirkku
Darwininsirkkuja on 13 "lajia", mutta en takaa että ne ovat juuri nuo listassa
mainitut, koska kirja ei niitä selvästi listaa, sivulla 165 olevassa sukupuussa on
manittu myös Pinaroloxias inornata (kookossaarensirkku).
Asia muuttuu vielä mielenkiintoisemmaksi, kun
aletaan tarkastella evoluutiotieteen lajikäsitettä. Sanakirja
määrittelee lajin lisääntymiskyvyn perusteella. Jo vuonna 1976 Grantien sirkkuyksikön
jäsenet P. Boag ja L. Ratcliffe havaitsivat viisi lintuparia, joissa koiras oli
fortis ja naaras fuliginosa. Parit tuottivat yhteensä 12 poikasta, jotka tosin
menehtyivät vuoden 1977 kuivuudessa. Kuivuuden jälkeen havaittiin lisää fortis-fuliginosa
-pareja (linnut parittelevat sadekauden jälkeen). Vuonna 1983 havaittiin scandensin
parittelevan
fortiksen kanssa, tarkemmin sanottuna sirkku 4053 (kaktussirkkukoiras) ja sirkku 1536
(maasirkkunaaras) parittelivat, tuloksena sirkut 5626, 5627, 5628 ja 5629. Numerot
ovat Grantien sirkkuyksikön sirkuille antamia tunnistenumeroita. Nämä neljä sirkkua
tuottivat edelleen jälkeläisiä, jotka edelleen tuottivat jälkeläisiä. J. Weinerin kirja
ei vaivaudu selittämään, että mihin lajiin nämä sirkut kuuluvat... Myöhemmät tutkimukset
ovat osoittaneet, että noin 10 prosenttia Daphne Majorin sirkuista on kahden eri
"lajin" risteytymiä eli hybridejä.
Dacus tryoni ja Dacus neohumeralis -kärpäset voivat saada lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Kasvien risteytymät ovat yleisesti tunnettuja. Leijona ja tiikeri voivat saada pentuja keskenään. Seepra ja hevonen voivat saada jälkeläisiä, mutta ne ovat lisääntymiskyvyttömiä. Heinä- ja jouhisorsa pariutuvat helposti keskenään. Lintulajeja on evoluutiotieteen mukaan yli 9000, näistä noin 1000 todistettavasti lisääntyy toisen "lajin" kanssa. Sorsalinnuilla hybridisaatiota esiintyy lähes puolella "lajeista". Ennen Grantien tutkimuksia evoluutiotutkijat pitivät risteytymiä heikosti menestyvinä, mutta nykyään hybridien on havaittu menestyvän monessa tilanteessa alkuperäisiä "lajeja" paremmin.
Evoluutioteoriaa faktana pitävät tiedemiehet tietenkin yrittävät selittää havaitut ilmiöt evoluutioteorian todisteiksi. Populaatiossa siis tapahtuu hajoamista ja yhdentymistä, joten avuksi otetaan käsite verkkoevoluutio. Kirjan sivulla 239 todetaan:
"Samat voimat, jotka synnyttivät
nämä linjat, työntävät niitä toisaalta yhteen ja
toisaalta erilleen. Grantit tutkivat kuviota, jota
aikoinaan pidettiin täysin
epäolennaisena. Sitä kutsutaan verkkoevoluutioksi. Darwininsirkkujen kehityslinjat
eivät olekaan varsinaisia linjoja tai oksia, ne ovat pikemmin risukimppuja, jotka
ovat täynnä risteäviä yhteyksiä. Verkkoevoluutio ei sido linjoja lopullisesti
toisiinsa - linjat joko erkanevat tai yhtyvät lopulta. Ilmiö saattaa olla yleinen, mutta
tähän asti huomiotta jätetty piirre lajien muodostuksessa.
Siitä lähtien kun Grantien
ryhmä ensimmäisen kerran julkaisi uutisen hybridisirkkujen esiintymisestä,
evoluutiotutkijat ovat keskustelleet ja kirjoitelleet verkkoevoluution merkityksestä.
"Sen sijaan, että pitäisimme darwininsirkkujen kehityskarttaa hyvin
muodostuneena sukupuuna, josta erillisiä oksia kurottaa uusiin suuntiin",
kirjoittaa David Steadman, darwininsirkkujen fossiilien asiantuntja, "mielestäni
on helppo ajatella sen olevan kuin nuori pensas, jonka oksisto on niin haarautunut
ja sotkuinen, että yksittäisten haarojen suuntia ei edes pysty siitä
päättelemään". Hän kirjoittaa: "On kuin ne nuorten aikuisten lailla kokeilisivat
erilaisia identiteettejä ja omaksuisivat niistä joitakin piirteitä hyläten
toisia"
"Lyhyellä aikavälillä", toinen evoluutiotutkija Jeremy Searle kirjoittaa,
"ne eivät seuraa täysin toisistaan riippumattomia kehityspolkuja".
Yhdessä lajissa esiintyvä uusi geeni voi siirtyä toiseen lajiin. Elämä olisi niin
paljon helpompaa, jos linjat pysyisivät erillisinä, Searle kirjoittaa pilaillen
vain osittain. Tämän ei pitäisi olla liikaa vaadittu: sehän on eläintietieteilijöiden
oikean lajin määritelmä. Mutta "asiat eivät aina ole eläintieteilijöille
helppoja", Searle päättelee lopuksi. "On pettymys, etteivät edes
darwininsirkut täysin tunnu täyttävän odotuksia".
Evoluutioon uskovat siis tulkitsevat lajikäsitettä omien tarkoitusperiensä mukaisesti, ja tulkitsevat myös kaiken muutoksen evoluutioksi.
Lyhyesti sanottuna ongelma on, että evoluutiotiede näkee vain yhden vaihtoehdon ja tulkitsee kaikki ilmiöt sen valossa. Kun populaatio hajaantuu kahdeksi roduksi, evotiede määrittelee muutoksen evoluutioksi. Kun rodut yhdistyvät takaisin yhtenäiseksi populaatioksi, evoluutiotiede määrittelee taas muutoksen evoluutioksi. Tosiasiassa lopputilanne on aivan sama kuin lähtötilanne, eli mitään muutosta ei olekaan tapahtunut. Ja näinollen myöskään mitään evoluutiota ei oikeasti ole tapahtunut. Evoluutioteorian edellyttämällä muutoksella on suunta, ja vieläpä tiettyyn suuntaan. Charles Darwinkin totesi: "Kehitys on ollut paljon yleisempää kuin taantuminen".
Edestakaisin vatkaava populaatio ei ole mikään ongelma tieteelliselle kreationismille. Aluksi Luoja loi baraminit, joista isolaation seurauksena rappeutui nykyiset rodut ja lajit. Tästä todistaa hybridien paremmuus "alkuperäisiin" rotuihin verrattuna. Weinerin kirjassa on lukuisia esimerkkejä nopeasta evoluutiosta, ja sivulla 135 kerrotaan kuinka vuonna 1949 evoluutiotutkija J.B.S. Haldane keksi yksikön evoluution nopeuden mittaamiseksi. Yksikkö sai nimen darwin, ja yksi darwin tarkoittaa prosentin suuruista muutosta miljoonassa vuodessa.
Huomautus 24.3.2001: Sivuilla www.biology.ualberta.ca/courses.hp/biol321/biol321.lecture21.htm ja www.biology.ualberta.ca/courses.hp/biol606/rateunits.html esitetään hieman erilainen darwinin määritelmä: r = (ln X2 - ln X1)/t. Weinerin kirjassa on siis pieni virhe tässä määritelmässä.
Sivun 136 lopussa mainitaan, että fossiiliaineistossa muutosvauhti on vain 0,1 darwinia. Samalla sivulla kuitenkin kerrotaan, kuinka Daphne Majorissa evoluutio eteni 6000 darwinin nopeudella sadekauden jälkeen ja peräti 25 000 darwinin nopeudella kuivuuden jälkeen. Ja kuinka kehitysopin tutkija P. Gingerich tutki yli 500 esimerkkiä. Ja samalla sivulla todetaan lopuksi, että yhden vuoden aikana voidaan todeta jopa 60 000 darwinin nopeus. Näinollen nopea rappeutumislajiutuminen ei ole mikään ongelma YE-kreationisteillekaan. Tieteellinen kreationismi ei väitä lajien pysyvän muuttumattomina, vaikka tällainen harhakäsitys näkyy vaivaavan J. Weineriä ja hänen kirjassaan mainittuja evoluutiotiedemiehiä. Oleellisinta on MITEN, MIKSI ja MISTÄ MIHIN lajit ovat muuttumassa. Luonnossa havaitut ilmiöt sopivat paremmin tieteellisen kreationismin vastausksiin em. kysymyksiin kuin evoluutiotieteen vastauksiin.